''Mikä mua vaivaa?!''

Taas yksi samanlainen ilta. Makaan sängylläni, kuuntelen joitain surulllisia biisejä ja mietin elämää. Niin, ja kuolemaa. Millaista se olisi? Miten siihen reagoitaisiin? Mitä sanoisivat äitini, isäni, siskoni, kaverini, vihaajani? En näkisi kenenkään reaktiota. Olisipa yhtä tyhjän kanssa. Entä jos feikkaisin sen? Jättäisin viestin ja katoaisin pariksi päiväksi, seurailisin kuinka muiden elämä rullaa. Rullaisiko se niinkuin ennen, vai olisiko mun olemassaolollani jokin suurempi merkitys? En tiedä, en jaksaisi yrittää, enkä ehdoin tahdoin halua tuottaa kenellekkään pahaa mieltä, eiköhän se oma riitä, muiden suru sitä tuskin helpottaisi. 

   En tiedä miksi olen jatkuvasti surullinen.  Herään aamulla noin 10 minuuttia ennen kuin bussi lähtee. En ehdi, saatika jaksa laittautua, tunnen itseni rumaksi koko päivän. Istun bussissa noin kello 7 aamulla. Kuuntelen samoja biisejä ja katselen ikkunasta ulos pimeyteen. Elämä tuntuu turhalta. Koulussa en keskity, nukun lähinnä. Katselen muita, heidän halveksuvia katseitaan. Kaikki näyttävät hyvältä, ovat sosiaalisia, iloisia ja vaikka mitä. En kuulu joukkoon. Vituttaa vaan enemmän. 

   Kotonakaan en oikein tee mitään. Pyörin ajatuksissani ja itsesäälissä. Juttelen poikaystävälleni joka yrittää kaikin tavoin saada mieleni paremmaksi. Ei auta, tuntuu etten saa iloa mistään. Ahdistaa, itkettää vituttaa, ei vaan jaksaisi. Mielessä pyörivät junaraiteet. Ahdistaa vain enemmän, pelottaa. En minä halua ajatella näin, olenhan aina ollut se iloinen tyttö joka innostuu kaikesta mitä elämä antaa, nyt käännän vain pääni pois.
     Näen itseni peilistä. En pidä näkemästäni. Muodoton vartalo jossa on vain läskiä, rumat kasvot, typerät hiukset ja meikit aina päin helvettiä. Miksi jotkut näyttävät aina hyvältä? Pakotan itseni taas lenkille. En millään jaksaisi lähteä juoksemaan pimeään, mutta en halua olla se saatanan porsas, jota katsotaan kieroon miettien, että ''hyi vittu mikä ruma ja läski kasa paskaa''. Niinhän minä itsekin ajattelen. Väsyn juoksemiseen, en jaksa, pakko kävellä. Olen epäonnistunut. Romahdan maahan itkemään. En vain jaksa tätä paskaa. Miksi kaikki muut onnistuvat? Kuulen kauempaa tavarajunan äänen, ahdistaa ihan helvetisti.
    Kotiin päästyäni makaan sängyllä ja mietin. Katselen linkkuveistä pöydälläni, tekisi mieli, mutta en aio alentua siihen.  Onneksi pian pääsee nukkumaan.

Koulussa alkavat kokeet, vihaan koetilanteita. Pakotettu istuminen suljetussa huoneessa, suorituspaineita.. tai en nyt tiedä, en oikeastaan jaksa yrittää, ehkä se juuri siksi on niin turhauttavaa. Kirjoitan tekstiä paperiin. Mietin vastauksia, ajatukseni alkaa harhailemaan, voi vittu taas mennään. Hengitys nopeutuu, silmissä pyörii, oksettaa, en pääse pois, en uskalla liikkua paikoiltani, saatika sanoa mitään. Hieron käsiäni yhteen, raavin kättäni ja yritän saada ajatuksia helvettiin päästäni. Pikkuhiljaa ne väistyvät. Kädet täristen suttaan paperille vielä muutaman virkkeen, vien sen opettajalle ja lähden luokasta kädessäni kirvelevä haava, olipa taas vitun hieno hetki.
   Haen kanttiinista kaakaon ja istun pöytään juomaan sitä. Suttailen paperille sanoja. Itseviha ottaa taas vallan. Sotkuisesti kirjoitan paperille sanat ruma, lihava, tyhmä, luuseri,  jotkut useampaan kertaan. Vittu että vihaan itseäni, sietäisin saada turpaan. 



Kotona istun taas huoneeni lattialla. Ärsytän ihmisiä ympärilläni, aiheutan riitoja, ja join sen helvetin kaakaonkin jossa on enemmän sokeria kuin sokeripussissa.  Vihaan itseäni. Mikä minuun on mennyt?  Olen yksi säälittävä ihmispaska. Ahdistaa enemmän kuin vähään aikaan. Se käy sietämättömäksi. Otan linkkuveitsen pöydältäni, mitä helvettiä teen? Hinkkaan sillä kättäni, johon ilmestyy muutama pieni skraadu. Vitun hyvä homma.
   Seuraavana päivänä näen poikaystävääni, se tuntuu yhdeltä ainoista asioista jotka elämässä saa vielä hymyilemään. Hän näkee käteni jäljet. ''Mitä nää on?'' ''Sä tarvit apua''.   Ei mulla oo hätää. Oikeestaan en oo varma, alan pelkäämään itseäni. 

    Menen bussilla kotiin. Matkaa on jäljellä kymmenisen kilometriä. Yhtäkkiä on huono olo. Hengitys nopeutuu. Kaivan puhelimen ja soitan poikaystävälleni. ''Apua mua ahdistaa''. Hän juttelee hetken kanssani, sit multa loppuu akku. Voi vittu. Tää vaan pahenee, hyperventiloin. Yritän saada ajatuksia muualle, kaivan repusta kynää ja paperia ja alan piirtämään. Ei tuu mitään, kynä menee paperista läpi, paperi menee ryttyyn. Silmissä sumenee, raajat puutuu, pää puutuu, tää on ihan vitun kamalaa. Pelkään että menetän tajuntani. Käännyn takana istuvan naisen puoleen. ''Anteeks, voisitsä jutella mun kanssa hetken? Mua ahdistaa enkä tunne mun raajoja''. Nainen alkaa rauhottelemaan ja juttelemaan mun kanssa. Jutellaan niitä näitä, musta alkaa tuntuu normaalilta. Nainen kertoo työskentelevänsä sairaalassa, ilmankos se oli niin ammattitaitoinen. 

Jossain vaiheessa päätän varata ajan lukiopsykologille. Itseinho, paniikkikohtaukset ja jatkuva surullisuus ovat helvetin raskasta . Keskustellaan ja täytellään papereita, ihan vitusti papereita, testejä, ohjelappuja. Juu, näistä onkin hyötyä. Joka kerta sama rundi. ''Nää sun mielialat johtuu varmaan koulustressistä, en olis huolissaan''.  Käyn siellä muutamia kertoja, en tykkää siitä, en osaa puhua sille niin, että se osaisi ymmärtää. Viimeinen käynti päättyy siihen, että olen helvetin vihainen, surullinen ja sanon, etten halua uutta aikaa. Lähden pois ja soitan poikaystävälleni. Juoksen itkien hänen luokseen ja sanon etten halua tonne paskaan enään. ''Sun ei tarvi enään ikinä mennä sinne, kaikki on hyvin''.

Tää kaikki tapahtu joskus vuosina 2013-2014.
Nykyään mulla on asiat hyvin. Mä oon tyytyväinen mun elämään, oon onnellinen, oon suht tyytyväinen itseeni.
Tohon aikaan mä olin aika vaikee. Haluun pyytää anteeks kaikilta jotka joutu kattomaan vierestä tätä mun vaihetta. Ennen kaikkea haluun pyytää anteeks mun sen aikaselta poikaystävältäni, se tätä joutu kestää kaikkein eniten, enkä sillon oikeestaan ymmärtäny miten raskasta se oli myös muille.  Haluun myös kiittää sitä, ja kaikkia muita jotka pysy mun vierellä. En mä ois päässy tosta vaiheesta yli ilman kaikkien tukea.

Oon onnellinen että toi jäi vaan vaiheeks. Kaikilla se ei jää. En tarkalleen tiedä mistä se johtu tai mihin se tasan tarkkaan päätty. Kai se oli joku elämänmuutos ja patoutunu huono itsetunto koulukiusaamisesta. Oli miten oli,  oon kiitollinen et se on ohi. Toi oli varmaan vaikeinta aikaa mun elämässä, oon tottunu olee ilonen persoona ja sit ku yhtäkkii vaa tuntuu romahtavan, ilman sen kummempaa syytä. Tohon tekstiin on tiivistetty moni tapahtuma mitkä on jääny mun mieleen, sanotaan että ne pahimmat hetket. Noin vuoden ajalta.

Tän tekstin kirjottaminen ei ollu helppoa. Sen julkaseminen vielä vaikeempaa. En oo ikinä kertonu tästä kellekkään näin avoimesti, en oo kehdannu. Nyt te pääsitte lukee tän vaiheen mun elämästä. Kiitos että jaksoitte sen tehdä.

Ihmisarvoa aggressiolla, kun ei muu auta.

Koen tarvetta liittyä massaan ja kertoa tänne oman mielipiteeni ja ajatuksia tästä UMK lopputuloksesta, ja hiukan muustakin. Aloitan nyt kuitenkin postauksen tällä vähemmän tärkeällä, eli tulevilla euroviisuilla.

UMK:n voitti kehitysvammaisten punk bändi Pertti Kurikan nimipäivät. Ihmislajille täysin normaalin käytöksen mukaisesti media on uutisoinut moneen otteeseen ja ihmiset aloittaa niin paskamyrskyämään kuin puolustamaan kyseistä bändiä ja äänestystulosta.
Moneen otteeseen on sanottu että jos yhtyeen jäsenet eivät olisi kehitysvammaisia, niin ei olisi porukka päässyt karsinnoistakaan läpi. Valitettavasta pakko sanoa vaikken haluaisikaan että tämä on osittain kylmä fakta. Auttamatta jokaiselle ihmiselle tulee se empatia mukaan ja äänestys menee niinkuin menee.
 Mutta omasta puolestani olen todella tyytyväinen lopputulokseen, ja oikeastaan pidin bändistä ja siitä, että mukaan lähtee jotain massasta poikkeavaa. Nämä muut, monien mielestä ''paremmat bändit'' ovat hyvin pitkälti massakamaa ja kuulostavat kaikki samalta. Joillekkin tämä särähtää korvaan muutenkin, mutta kaikki ei voi tykätä kaikesta. Osasyy voi olla se että PKN on aika ääripunkkia, joka voi kuulostaa raa'alta, aggressiiviselta, ja energiseltä. Bändin lavaenergia on ihailtavaa, juuri sitä mitä musiikkiin kaivataan. Kunnon punk on huokuu energiaa ja lavalla vedetään täysillä.   Punk erottuu selvästi, ja itse pidän siitä genrestä. Hienoa että jotain  erilaista !! Sen kerran kun Lordi euroviisut voitti, paniko kukaan merkille että Lordi ei todellakaan ollut massakamaa, ehkä se oli syy voittoon. Onko muka kivaa katsella euroviisuja ja kymmeniä samanlaisia biisejä. Hmm, Kumpikohan identtisistä kaksosista lie kauniimpi?

Muutamia ihmisten kommentteja on särähtänyt korvaan. Pahimpana varmaan: ''Että kun hävettää olla suomalainen''. En vain ymmärrä mitä hävettävää siinä on. Mielestäni bändissä ei ole mitään vikaa. Sanat ovat alkuun vähän kyseenalaiset, mutta perehtymisen jälkeen ajavatkin tärkeää asiaa, siitä enemmän tuossa alempana. Lavalla et ole sinä, ja hyvä niin. Sinulla ei ole hävettävää, sinä et menetä siinä mitään. Tämä porukka pääsee toteuttamaan omia unelmiaan, eikä se ole itsestäänselvyys kun on kehitysvammaisena yhteiskunnassa, sietäisit olla ylpeä että se on suomessa ollut heille mahdollista, vaikka se onkin varmaan vaatinut sitkeyttä.  Heitän tähän liitteenä tuon ''Euroviisuissa vaaditaan musikaalisuutta eikä sympatiaa'' No musiikkityylejä ja mielipiteitä on erilaisia. Vaikka osa äänistä onkin tullut varmaan sympatialla, niin kyllä voitto silti oli ansaittu. Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin siitä, että punk on joskus todella karun kuuloista joidenkin mielestä ja voi siksi tuoda vähän kritiikkiä, mutta mielummin jotain erilaista kuin sitä joka radiokanavalla soitettavaa teinipoppia. Omaan korvaani punk ei särähdä  noin, mutta ymmärrän sen, että joillain on tälläinen asenne sitä genreä kohtaan.

 Sitten vielä tämä ''Mutta nehän laulaa suomeks?!?!?!?!?! ei kukaan ymmärrä ja hävitään tää'' Noh, euroviisuissa kilpaillaan maitten kesken, eikö olisi paras että jokainen esiintyjä laulaisi omalla kotikielellään? siinähän on sitä oman kansan musiikkia. Vai lyödäänkö mielummin pöytään Satin Circus joka kuulostaa aikalailla samalta kuin One Direction (tms teinix poikabändi)? Ei se mielestäni huono ole, mutta ei kyllä anna minkäänlaista kuvaa suomalaisesta musiikista. Olisipa ''hienoa'', että Suomi voittaisi kisan musiikilla, joka kuulostaisi suoraan vaikka kiinalaiselta, mitä ideaa siinä enään olisi? Plussana haluan vielä heittää että jos se siitä ymmärtämisestä on kiinni, niin eikös euroviisujen biiseissä ole tekstitykset? Suomessa ainakin on, enkä usko että se on ainoa. Pakko on vielä sekin sanoa, että monen olen kuullut sanovan suomenkielen olevan syy miksei pärjättäisi. No mutta, suomi on KERRAN voittanut euroviisut, mutta sen lisäksi eipä se ole pärjännyt millään muullakaan kielellä, joten todella huono selitys. Siinä kun on aika paljon muita ratkaisevia tekijöitä kuin kieli. Omasta puolestani toivotan bändille onnea tästä saavutuksesta ja tulevaan kilpailuun !

Tästä aiheesta tuli tekstiä vähän liikaakin, mutta sille ei voi minkään. Mutta: 

Seuraavat asiat koen itse huomattavasti tärkeämmiksi, kuin ihmisten mielipiteet Euroviisuista:

Monet valittavat siitä että nyt ei ainakaan voiteta, mutta ajatteleeko kukaan miten iso juttu tää on näille jätkille? Siinä merkitsee paljon muutankin kuin voitto. Ihmiset voisivat iloita PKN:n puolesta ja osoittaa kannustusta sen sijaan, että manataan suoraan häviöön syynä milloin mikäkin. Tietenkin on fakta, että vastaavaa olisi tapahtunut, olisi lopputulos ollut mikä tahansa. PKN ajaa biiseillään tärkeitä asioita, joista jokaisen pitäisi olla tietoinen, ja joille tulisi jotain tehdä. Asioita joilla on oikeus päästä koko maailman ajatuksiin.

Pertti Kurikan nimipäivät- Päättäjä on pettäjä

''Päättäjät sulkevat ihmiset suljettuihin huoneisiin
Mutta me ei haluta olla niissä huoneissa niin
Kukaan ei huolehdi meistä, ei tuu edes niihin huoneisiin katsomaan
Miten meidän orpojen niissä huoneissa käy?

CH: Päättäjä on pettäjä
Pettäjä on päättäjä
Kun ei meistä kehareista
tippaakaan välitä''

Näitä sanoja sopisi jokaisen ajatella. Kehitysvammaisen elämä voi olla yhtä rajoitettua kuin viisivuotiaan lapsen. Eikö huolehtimistöissä tulisi pyrkiä siihen että annetaan elää mahdollisimman normaalia ja vapaata elämää?

PKN- Aina mun pitää

''aina mun pitää siivota

aina mun pitää tiskata aina mun pitää käydä töissä aina mun pitää käydä lääkärissä ei saa mennä koneelle en katsoa telkkarii en saa edes nähdä mun kavereita aina mun pitää olla kotona aina mun pitää hoitaa tehtäviä aina mun pitää syödä kunnolla aina mun pitää juoda kunnolla en saa syödä karkkia, juoda limua en saa edes juoda alkoholia aina mun pitää levätä aina mun pitää nukkua aina mun pitää herätä aina mun pitää käydä suihkussa''

 Itseäni järkyttää ajatella että jossain kehitysvammaisia pidetään ''hirviöinä'' jotka halutaan sulkea pois yhteiskunnasta ja piiloon ihmisten katseilta. Jokaisella ihmisellä, oli minkälainen tahansa, on tunteet ja oikeus tulla kohdelluksi ja kohdatuksi ihmisenä. Taas voi vähän miettiä miltä tälläinen kohtelu itsestä tuntuisi? Minusta ajetaan tärkeää  asiaa Pentti Kurikan nimipäivien näyttäessä ja kertoessa tunteensa, ja ottaessa asiat esille biisien vahvojen sanoitusten kautta. Sieltähän se totuus tulee. Veikkaisin näiden biisien olevan iso ja sydämenasia monelle. Ihmisarvoa aggressiolla, kun ei muu auta.

PKN- Kallioon!

''Mä en haluu asuu missään asuntolassa
Mä en haluu asuu missään laitoksessa
Mä haluan asua Kalliossa
Pommisuojassa rauhassa

Kalliossa on hyvä olla
Töölössä on tyhmää olla
Kalliossa on aina hauskempaa
Ja enemmän paikkoja harrastaa

CH: Mä kaipaan vähän kunnioitusta
tasa-arvoa elämään
Mä tarvin vähän kunnioitusta
ihmisarvoa elämään''

Tasa-arvoa ja ihmisarvoa. Niitä uskoisi jokaisen tarvitsevan omaan elämäänsä. Eikö kannattaisi siis ottaa askelia sitä kohti? Asettua välillä jonkun toisen kenkiin, astella eteenpäin ja katsoa maailmaa toisen silmien läpi. Haluaisitko sinä asua laitoksessa, rajoitteiden keskellä, ilman tunnetta kunnon ihmisarvosta? Minä en ainakaan. Sen sijaan kaikilla tulisi olla oikeus elää mahdollisimman hyvää elämää, saada tuntea tasa-arvo ja tärkeä lause kohdattaessa: Minulla on ihmisarvo, sinulla on ihmisarvo, jokainen on arvokas. Jokaisen tulisi saada tulla kohdatuksi ihmisenä ja persoonana.

Haluaisitko SINÄ tulla kohdelluksi näin?

Tasa-arvoinen avioliittolaki puhututtaa jälleenkerran monia.
Eduskunta äänesti sen taas nurin äänin 9-8. 
Monet tasa-arvoista avioliittolakia vastustavat vetoavat raamattuun ja vanhoihin oppeihin.  He ovat näemmä kaikki keskittyneet omaan napaansa, kun eivät huomaa miten maailma muuttuu ympärille. Tässä kohti sanoisin tuon konservatiivisuuden olevan naurettavaa selittelyä. Ihmisten tasa-arvoa toitotetaan, mutta kun kyse on rakkaudesta ja toisilleen lupautumisesta, tasa-arvo vedetään äkkiä vessanpöntöstä alas. 

Homoavioliittoa pidetään luonnottomana. Silti esimerkiksi kauneusleikkaukset ym muu on täysin luonnollista ja hyväksyttävää, eikös se juuri sodi teidän jumalanne arvoja vastaan, että kaikki ovat hyviä niinkuin ovat? Eikö tasa-arvoisuus, rakkaus ja jokaisen oma ihmisyys ole luonnollista? Sitä paitsi, eikös jumala rakasta kaikkia? jos jumala on luonut kaiken, on hän luonut myös homouden. Itse en ole uskovainen, mutta teiltä vanhoilliskristityiltä haluan tätä kyseenalaistaa. 

Joku väittää että avioliitto kuuluu vain lapsia tekeville. Silti jokainen avioliitossa oleva ei tee lapsia, tässäkin puhutaan valinnanvapaudesta. Väitetään myös että homoparit olisivat lapselle huonoja roolimalleja ja huonoja vanhempia. Että homot olisivat pedofiilejä tai moniavioisia. Mistä näitä väitteitä edes sikiää? Silti esimerkiksi kaksi alkoholistia, narkkaria, tai väkivaltaista ihmistä ym saa hankkia lapsen, sillä lapsella tulee olemaan hyvä elämä, hän kehittyy normaalisti kahden hyvän roolimallin kanssa, ovathan he mies ja nainen. 


En tiedä onko osa tästä tekstistä vähän liioiteltua, mutta tähän tilanteeseen se on tarpeen. Eikö homojen vastustaminen sillä periaatteella, että kaksi tervettä, normaalia, hyväkäytöksistä ihmistä jotka vain sattuvat rakastamaan samaa sukupuolta olevaa  olisivat huonoja roolimalleja.  Lapselle se on normaalia, tietty kyseleminen voi olla odotettavaa, mutta lapsi ei pilkkaa eikä tuomitse kun asiat selittää niinkuin ne ovat.

Minusta on myös käsittämätöntä, että naimisiin saa mennä huvin vuoksi, monta kertaa tai perinteen takia, vitut rakkaudesta. Mutta kaksi samaa sukupuolta olevaa, toisiaan koko sydämestään rakastavaa ihmistä eivät saa mennä naimisiin. Eikö tämä jo murskaa avioliiton arvon? Ei, kunhan ne on eri sukupuolta, ei rakkaudella ole väliä mutta auta armias jos kaksi samaa sukupuolta olevaa menee naimisiin !  siinähän arvot hajoaa pillun päreiks ja eiköhän se aloita kolmannen maailmansodan. 





Sanoinkuvaamattomasti vituttaa myös tämä ihmisten ajattelu vapaasta ja ihanasta suomesta <3  mitä on vapaus jos ei ole edes vapautta rakastaa ketä haluaa? Aiheeseen kuulumattomasti vihaan muutenkin näitä ''normeja'' tavallisesta ja vapaasta elämästä.  Suomi on vapaa maa, paskan marjat.  Tee kaikki niinkuin normaalit ihmiset, hengittää saat kuitenkin vapaasti''  Miten määritätte normaalin?

Entä jos minä, tai läheiseni olisi homoseksuaali?

Tätä kysymystä pyydän teitä kaikki pohtimaan. Jos yhtäkki tajuaisit olevasi itse homo, haluaisitko muiden kohtelevan sinua epätasa-arvoisesti tai pitävän sinua luonnottomana, siksi ettet rakastakkaan vastakkaista sukupuolta? Jos hyvä, läheinen ystäväsi tai rakas läheisesi, kertoisi olevansa homoseksuaali, tuomitsisitko hänetkin? Sulkisitko hänet pois elämästäsi? Ihminen joka on ollut osa elämääsi kauan, johon on voinut luottaa, joka on tukenut sinua joka uskoutuu, ehkä hieman peloissaan  sinulle asiasta, josta voi olla vaikea kertoa ihmisten negatiivisen asenteen vuoksi, hylkäisitkö hänet, olisiko hän sinulle luonnon oikku? Ja vain siksi että hän ei satu pitämään vastakkaisesta sukupuolesta tai, että hän pitää sen lisäksi myös samasta sukupuolesta?  Entä jos sinulle itsellesi tehtäisiin niin?

Entä jos homous olisikin ''normaalia''? Jos sinua heterona katsottaisiin pahalle, pilkattaisiin ja pidettäisiin luonnottomana hirviönä koska olisit erilainen kuin suuri osa muusta väestöstä? Miltä se tuntuisi?  

Monen ihmisen haaveena on mennä naimisiin jonain päivänä. Miltä tuntuisi jos et itse saisi toteuttaa tätä haavetta koska rakkautesi ei ole ''normien mukaista'' vaikka rakkautesi on aitoa, haluat jakaa tämän ihmisen kanssa loppuelämäsi, mutta siihen ''lupautuminen'' ei onnistu koska olet ''luonnoton''. 

Muita pitäisi kohdella niinkuin haluaa itseään kohdeltavan. Haluaisitko itse joutua epätasa-arvon kohteeksi? Empä usko. 

Miksei hetkeksi voisi vain unohtaa sitä, että missä ne ulokkeet roikkuu?  kummalta tulee maitoa ja kummalta spermaa. Miksei voisi keskittyä siihen mitä sisältä löytyy? Mitä me kaikki olemme välittämättä siitä, että millainen kehomme on ulkopuolelta?
 
Ihmisiä, näyttääkö joku heistä erilaislta? näyttääkö joku sellaiselta jota pitäisi kohdella huonommin?
Ei, minä en näe eroa, sinunkaan ei pitäisi. 

Mitä välittäminen enään on?

Mun mieles on pyöriny liikaa tää asia joten päätin avautuu siitä tänne.
Niiku mikä täs yhteiskunnas on vialla. (okei vaan yks niistä monista asioista mut silti)
Se et ihmisiä ei kuunnella kauttta uskota. Asiat jotka kuuluvat kaikkien velvollisuuksiin, ovat itsestäänselvyyksiä tai mitkä monen pitäs yleensä tyylii  ammattinsa puolesta huomioida vähän tarkemmin ja uhrata niillle asioille enemmän ajatusta ja aikaa.

Pelkään kasvaa ja vanheta tässä yhteiskunnassa. Aloitan tekstin ihmisten välinpitämättömyydestä. Eikö kukaan tunne enään käsitettä lähimmäisen rakkaus? tai auttamisvelvollisuus? Liian monesti kuulen kuinka henkilö on saanut esimerkiksi sairauskohtauksen kadulla ja jäänyt maahan makaamaan. Ihmisiä lipuu ohi kymmeniä suuntaaan ja toiseen mutta kukaan ei uhraa halventavaa katsetta enempää ihmiselle jolla on hätä. Lisänä saatetaan vielä heittää että taas joku spurgu! Ette te tiedä mikä sillä ihmisellä on. Aivoinfarkti saattaa aiheuttaa hyvin samanlaiset oireet kuin humala. Lisäksi jokainen maassa makaava ei ole välttämättä sammunut, eikö sitä asiaa voi edes ajatella? Eikä oikeastaan sammunutta hwenkilöäkään saa jättää esim. pakkasella hankeen makaamaan, siinä kuolee hypotermiaan. Ei se auttamisvelvollisuus katoa vaikka autettava olisikin alkoholisti tai narkkari. Ei pitäisi olla liikaa vaadittu kaivaa vaikka kännykästä hätänumero ja ilmoittaa jollekkin. Mulla on monia pelkoja just jotain kohtauksia ym kohtaan ja aina kun lähden ulos lohduttaudun sillä että jos jotain käy niin liikenteessä on auttavia ihmisiä. Oikeastaan liikenteessä on vaan ihmisiä jotka kokevat että asia ei heille kuulu, vaikka auttamisvelvollisuus kuuluu jokaiselle kansalaiselle. 

Monet on varmaa lukenu näit mitä leviää esim fb:ssä koskien tosi usein sairaanhoitoa. Mua ärsyttää se miten jotkut lääkärit/hoitajat/päivystäjät ob oikeesti niin ''ammattimaisia'' ja välinpitämättömän sokeita. Esimerkkinä kun pieni lapsi tuodaan päivystykseen pitkään jatkuneen esim. kuumeen vuoks, äidille annetaan hyvällä lykyllä jotain saatanan aspiriinia ja käsketään tulemaan takaisin jos ei auta ja sama homma seuraavalla kerralla. Myöhemmin joku ehkä huomaa tilanteen vakavuuden ja lapselle syntyy pysyviä vammoja, joutuu teholle tai kuolee. (okei noi on oikeesti aika ääriesimerkkejä mut ei suinkaa mahdottomuuksia)  Tietty tätä tapahtuu näi vakavana ehkä enemmän muissa maissa ku suomessa mut silti oon lukenu liikaa niitä tarinoita missä terveydenhuolto ei voi ottaa asiakkaidensa asioita kuuleviin korviinsa. Joku tulee päivystykseen pitkään jatkuneen vaivan takia, lääkärit eivät suostu tutkimaan, ja asia pahenee korjaamattomaksi. Eikö Terveydenhuollon ammattilaisilla pitäis olla se oikee auttamis halu. Se että jos jollain on hätä niin se asia tutkitaan eikä vittu arvailla ja tungeta kipulääkkeitä käteen.

Toinen tämmönen ammattiin liittyvä en usko en kuuntele ei kiinnosta juttu on ei ikinä liikaa puhuttu koulukiusaaminen. Miksei siihen puututa? Jajoo kyllä mä tiedän että opettajan on mahdotonta nähdä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu, mutta sitä en ymmärrä että opettaja ei usko kun lapsi kertoo että häntä kiusataan?? Oon törmänny tähän liian monesti ja tää pistää niin suuresti vihaks. Lapsi tulee kertomaan opettajalle että häntä kiusataan, opettaja ei ota kuuleviin korviinsa. Sitten ihmetellään että miksei kukaan kerro kiusaamisesta, miksi puhua seinille kun ketään ei kiinnosta? Onko oikeasti liikaa vaadittu edes seurailemaan tilannetta jos asiasta ei ole varma? Enkä nyt tarkoita tätä ''joo katellaan tilannetta'' ja oikeasti ei uhrata asialle minuuttiakaan. Sitten jos asiasta puhutaan niin ei sitä kiusattua taas uskota. Iso kiusaajaporukka vannottaa kivenkovaan kaiken olevan vain ''läppää'' joten miksi uskoisi sitä yhtä joka itku kurkussa yrittää selittää? Miksi kukaan edes valehtelisi tai kertoisi turhaan olevansa kiusattu?! Ja sitten nämä upeat hetket jolloin kiusattu kerrankin sanoo vastaan tai puolustautuu kiusaajiensa henkiseltä/fyysiseltä väkivallalta. Tällöin hän on hullu ja agressiivinen oppilas joka on vaaraksi muille ja häntä rangaistaan siitä ja kotiin viestiä. Miksei asiaa vaan voisi tarkastella useamman ihmisen näkökulmasta? Jos olet valinnut tuon ammatin niin pitäisi olla päivänselvää että asiat pitäisi hoitaa tavalla josta hyötyy kaikki ja joka on lapsen parhaaksi ja ajatella sitä lapsen etua sen sijaan että teet asiat niin että säästyt mahdollisimman hyvin vaivalta ja säätämiseltä ja selvittelyltä ja samalla hyväksyt kiusaamisen ja hoidat ammattisi päin persettä. 

En tiedä onko ihmisistä vain tullut suunnattoman itsekkäitä vai laiskoja vai ainoastaan välinpitämättömiä. vai kaikkea. Oli miten oli niin jos on jossain ammatissa jossa ollaan muiden ihmisten kanssa tekemisissä ja pitäisi toimia muiden ihmisten hyväksi niin se katse kannattaisi siirtää johonkin sieltä omasta navastaan ja ajatella muutakin kuin '' miten saan tämän mahdollisimman helposti pois alta?''  Monet tälläiset ammatit vaativat oikeaa välittämistä ja sydäntä ja kykyä nähdä monen ihmisen silmillä. Jos tiedät ettei sinusta tähän ole nii älä hakeudu tälläiseen ammattiin! Jos olet jo niin mieti että meneekö kaikki nyt niinkuin pitäisi. Muuten ihmisiltä katoaa pian täysin luotto julkisiin palveluihin. Kenen puoleen pitäisi kääntyä kun oma terveys on vaakalaudalla ja pelko hallitsee mutta sairaala ei kuuntele eikä suostu hoitamaan?  Kenen puoleen kääntyä kun jokainen koulupäivä on helvettiä mutta opettajaa ei kiinnosta? Mitä jos itse olisit se sairas ja pelokas henkilö tai se jokapäiväistä kipua kokeva kiusattu lapsi, jota kukaan ei kuuntele tai vaikka se sairaskohtauksen saanut ihminen joka makaa kadulla ja saa osakseen vain ivaavia ja halveksiavia katseita, mutta ei ajatustakaan avusta? Niin, mietippä sitä.